ii-mummu

Minun pieni ja pikkutarkka mummoni kuoli eilisaamuna, kahdeksankymmenenseitsemän ikäisenä.

En päässyt maan ääristä katsomaan mummoa sairaalaan, enkä pääse hautajaisiin, ja niin ollen hän jää elämään minulle ikuisesti sinne minne olen hänet jättänyt, kaupungin vuokratalon eteiseen Herttoniemessä, entistäkin pienempänä, hauraana, hieman väsyneenä, vähän sydänvikaisena, vähän astmaattisena, vähän reumaattisena, vähän sokeana, epävarmana siitä tapaammeko vielä.

Mummola katoaa maailmasta; uudet asukkaat muuttavat sisään tuotapikaa ja kantavat mukanaan kalusteensa, huonekasvinsa, hajunsa.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...
Share
Comments
11 Responses to “ii-mummu”
  1. ebruli kirjoitti:

    Voi kurjuus:( Osanottoni. Me maailmalle kadonneet olemme aina liian kaukana, kun naita kuolemia tapahtuu.

  2. Ritviecav kirjoitti:

    Sydämellinen osanottoni. Miten oikeassa onkaan ebruli!!!

    PS. Minulla ei ole minkäänlaista mielikuvaa mummoistani, koska heidän kuollessaan olin ihan pieni, eikä siis myöskään mummon mallia, Tosin ottovanhempani olisivat melkein voineet olla iso vanhempiani. Minusta tuli isoäiti jo 41-vuotiaana, ja nipoteni kutsuukin minua Nonnaksi toivomukseni mukaan.

  3. Leoncina kirjoitti:

    Otan osaa. Mummot on niin rakkaita. Onneksi he elävät tarinoissa joita kerromme lapsillemme ja lapsenlapsillemme: ”Minun mummoni aina…” Ja he taas kertovat, ”Minun mummoni kertoi että häne mummonsa aina…”

    Kiitos blogistasi. Monta oivallusta olen löytänyt! Ja on niin kiva kun katselen ne muutamat lempiblogini läpi -ei vieläkään mitään. Mutta ARKItehdilla ahkeralla varmasti on aina jotain… ed ecco!!! Siellä on yleensä aina jokin murunen, kivi kenkään, helmi sydämeen. Mummit jää enkeleinä muistoihimme, toivottavasti mekin sitten lapsen-lapsen-lapsillemme….

  4. Muru kirjoitti:

    Haikeaa, osanottoni. Kahden maan loukussa tuntevat menetykset ehkä eri tavalla. Ainakin itselläni lomilta kotiin lähtiessä jättää heiveröisimmille mielessään jäähyväiset, sillä jälleennäkemiseen on niin pitkä aika että mitä vain voi sattua. Toisaalta joskus jäävät tapaamiset arkiympyröissä vielä vähemmälle, kun ajattelee että sitä ehtii sitten huomennakin. Isovanhempien eläessä tuntuu omakin kuolema etäisemmältä, onhan siinä vielä yksi sukupolvi välissä.

  5. Tiina kirjoitti:

    Nyt tuli tippa linssiin, niin hyvin näin mummosi silmissäni, haistoin rappukäytän tuoksunkin tuosta postauksesta.

  6. Arkiterapeutti Kops kirjoitti:

    Sympatiaa sinulle! Tiedätkö että edelleenkin ajattelen mummoani lämmöllä lähes joka päivä vaikka hän kuoli muutama vuosi sitten. Hän eli lähes 100-vuotiaaksi ja jollain tapaa elää edelleenkin sydämessäni :)

  7. Viivi kirjoitti:

    Osaanotto täältäkin.

Trackbacks
Check out what others are saying...
  1. […] mummoni asui Stadin kämpässä, eikä ollut mikään sosiaalitapaus, kunhan pienituloinen. Lähtenyt […]

  2. Vaatekaapista | kirjoitti:

    […] jos antaisi Italiattarelle tämän kasvaessa sen mustan polvimittaisen halkiohameen, jonka ompelin mummoni kanssa kuusitoistakesäisenä. Äitinikään ei heitä koskaan pois mitään, ja asiasta on vuosien […]

  3. […] jos antaisi Italiattarelle tämän kasvaessa sen mustan polvimittaisen halkiohameen, jonka ompelin mummoni kanssa kuusitoistakesäisenä. Äitinikään ei heitä koskaan pois mitään, ja asiasta on vuosien […]

  4. […] mummoni asui Stadin kämpässä, eikä ollut mikään sosiaalitapaus, kunhan pienituloinen. Lähtenyt […]



Sano toki jotain!