1: Matera

”Saavuin Materaan noin yhdentoista korvissa aamulla”, hän kertoi. ”Oppaastani olin lukenut, että tämä maalauksellinen kaupunki kannattaa nähdä. Siellä piti olla antiikin taiteen museo ja eriskummallisia luola-asumuksia. Mutta kun lähdin liikkeelle asemalta, joka muuten on moderni, miltei ylellinen rakennus, ja tähystelin ympärilleni, etsivät silmäni turhaan itse kaupunkia. Sitä ei ollut missään. Seisoin eräänlaisella karulla ylätasangolla, jota saartoi rivi alastomia, savenharmaita kukkuloita ja joka oli kuin kylvetty täyteen kiviä. Hajallaan tällä aavikolla oli noin kahdeksan tai kymmenen suurta marmoripalatsia, samanlaisia, joita Roomassa rakennetaan arkkitehti Piacentinin kehittämään tyyliin: palatseissa oli portaalinsa, upeat arkkitraavinsa, ylevät latinankieliset tunnuslauseensa ja auringossa välkehtivät pylväikkönsä. Jotkut niistä olivat vielä keskeneräisiä ja tekivät asumattoman, aavemaisen ja paradoksaalisen vaikutuksen tämän lohduttoman luonnon keskellä. Palatseitten kupeella oli viheliäinen kaupunginosa, jonka talot ilmeisesti oli häthätää kyhätty kokoon virkailijoiden pienasunnoiksi ja joka nyt jo oli rappeutunut ja lian vallassa, ja nämä talot sulkivat näköalat tältä suunnalta. Kaupunginosa näytti vaateliaalta, mutta sattumanvaraisesti tekaistulta siirtolakaupungin luonnokselta, jonka rakennustyöt rutto oli heti alkuvaiheessa keskeyttänyt, tai pikemminkin jonkin D’Annunzion murhenäytelmän kulissilta. Nuo jättiläismäiset 1900-luvun tyyliä edustavat hallituspalatsit olivat keskuspoliisiasema-, lääninhallitus, posti-, ja lennätinlaitos, kaupungintalo, karabinieerien kasarmi, fascistien puoluepalatsi, korporaatioiden talo, balilla-työn keskus jne. Mutta missä oli itse kaupunki? Materasta ei näkynyt vilaustakaan.

[…] Lähdin viimeinkin etsimään kaupunkia. Kävelin vielä vähän matkaa asemalta johtavaa tietä ja tulin kadulle, jonka toista laitaa reunusti rivi vanhoja taloja, mutta jonka toinen laita kulki jyrkänteen partaalla. Ja juuri samaisen jyrkänteen kupeessa sijaitsee itse Matera. Mutta yläilmoihin, missä seisoin, siitä näkyy tuskin vilaustakaan, sillä rotko syöksyi huimaavan jyrkkänä, miltei luotisuorana seinämänä syvyyteen. Siirryin sen reunalle ja näin pelkkiä pengermiä ja polkuja, jotka peittivät katseelta alapuolellaan olevat talot. Edessäni kohosi karu ja alaston vuori, synkän harmaa – ei pienintäkään viljelyksen merkkiä – ja täysin puuton: vain maata ja kiviä auringon korvennettavana. Sen tyveä halkoi vuoripuro, Gravina, jonka rantakivien välissä virtasi niukalti likaista, rämettyvää vettä. Sekä joen että vuoren ilmeestä uhosi niin karmaiseva kolkkous ja pahansuopaisuus, että sydän kiertyi sykkyrälle. Itse kuilun muotokin oli eriskummallinen. Oli kuin olisi asetettu rinnakkain kaksi suppilonpuolikasta, joiden välille jäi kapea harjanteen haarauma, mutta alhaalla niitä yhdisti toisiinsa pieni kukkulanhuippu, ja siinä näkyi lintuperspektiivissä valkea kirkko, Santa Maria de Idris, joka oli kuin maata vasten painautunut. Noita nurinniskoin seisovia kartioita tai suppiloita kutsuttiin Kallioiksi: Caveoson kallioksi ja Barisanon kallioksi. Niiden muoto oli juuri sellainen, millaiseksi kouluaikana kuvittelimme Danten helvetin. Ja nyt siis minäkin lähdin samoamaan pitkin alaspäin johtavan muulipolun edestakaisia kaarteita kuilun pohjaa kohti. Tuo ylen kaita polku kiemurteli eteenpäin talojen ulkokattoja myöten, mikäli näitä asumuksia nyt voi taloiksi kutsua. Ne ovat kuilun kivettyneeseen saviseinämään louhittuja luolia, joitten edessä on pääty. Vaatimattomien, 1700-luvun tyyliä edustavien koristeaiheittensa ansiosta monet niistä ovat varsin kauniitakin. Seinämän kaltevuuden takia ovat nuo valepäädyt alhaalla samassa tasossa kuin vuori, mutta ylhäällä ne ulkonevat siitä hiukan: päätyjen ja kaltevan jyrkänteen väliin jäävällä kapealla kaistaleella kulkevat polunkaarteet. Ne muodostavat samalla kertaa ylärivin asumuksien lattianjatkon ja osan heidän alapuolellaan asuvien kattoa. Helteen takia olivat kaikki ovet sepposen selällään. Ohi kulkiessani näin, millaisia nuo luolat olivat sisältä, luolat, joihin ei tule valoa eikä ilmaa muualta kuin oviaukosta. On sellaisiakin, joissa ei ole edes ovea: luolaan päästään kattoluukusta pieniä tikkaita myöten. Näissä mustissa, maaseinäisissä onkaloissa näin vuoteita, kehnoja talousesineitä, kuivumaan levitettyjä ryysyjä. Permannolla makaili koiria, lampaita, vuohia ja sikoja. Kunkin perheen hallussa on tavallisesti vain yksi luola, missä saavat tyytyä nukkumaan veljellisessä sovussa miehet, naiset, lapset ja kotieläimet. Tällaista elämää viettää parikymmentätuhatta ihmistä. Lapsia vilisi siellä rajattomasti. Tukahduttavassa kuumuudessa työntyi joka suunnalta pölyn ja kärpäsparvien keskeltä esiin apposen alastomia tai kurjien vaateriekaleiden verhoamia pienokaisia. En ole eläissäni nähnyt moista viheliäisyyttä, vaikka jo ammattini vuoksi olen joka päivä tottunut näkemään kymmenittäin köyhiä, sairaita tai huonosti hoidettuja lapsia. Mutta mitään eilisen kaltaista en olisi voinut edes kuvitella. Asumusten ovilla istuskeli lapsia, joiden silmät olivat puoliksi ummessa ja luomet punaisiksi pöhöttyneet. He eivät hievahtaneetkaan, vaikka kärpäset tunkeutuivat suoraan heidän silmiinsä, eivät edes nostaneet kättään häätääkseen niitä luotaan. Aivan niin, kärpäset kävelivät lapsiraukkojen silmissä, mutta nämä eivät näyttäneet sitä edes tuntevan. Heissä oli trakooma. Tiesin kyllä, että se on etelän vitsaus, mutta on kokonaan eri asia tutustua siihen omakohtaisesti lian ja kurjuuden keskellä. Vastaani tuli toisia lapsia, joiden pienet kasvot olivat uurteiset kuin vanhuksilla ja jotka nälkä oli kuihduttanut pelkiksi luurangoiksi. Hiukset olivat täitten ja rupien vallassa. Mutta suurimmalla osalla pikkuväkeä oli luonnottoman suureksi turvonnut vatsa ja keltaiset, malarian riuduttamat kasvot. Huomatessaan, että koetin kurkistella ovista asumuksiin, naiset pyysivät minua käymään sisään: pimeissä, löyhkäävissä luolissa tapasin lapsia, jotka lojuivat maassa repaleisten peittojen alla, hampaat kuumeesta kalisten. Jotkut pienokaiset taas, jotka punataudin jäljiltä olivat pelkkää luuta ja nahkaa, pääsivät vaivoin laahautumaan eteenpäin. Ja näin myös vahamaisiksi muuttuneita pikkukasvoja. Näytti siltä, että nämä raukat sairastivat jotakin vielä pahempaa kuin malaria, mahdollisesti jotakin tropiikin tautia. Ehkäpä kala azar’ia, mustaa kuumetta. Laihat naiseläjät, jotka kuihtuneilla rinnoillaan imettivät nälkiintyneitä ja likaisia pikkuvauvojaan, tervehtivät minua ystävällisesti, mutta lohduttoman näköisinä: häikäisevän kirkkaasta päivänpaisteesta huolimatta tunsin joutuneeni kuin ruton saastuttamaan kaupunkiin. Jatkoin kulkuani kohti kuilun pohjaa ja kirkkoa, ja aivan kannoillani seurasi vähä vähältä kasvava lapsilauma.  He huutelivat minulle jotakin, mutta en parhaalla tahdollanikaan ymmärtänyt heidän käsittämättömiä murresanojaan. Kuljin ja kuljin alaspäin saattueenani nuo lapset, jotka eivät lakanneet puhuttelemasta minua. Tuumin, että he mahdollisesti pyysivät almua, ja pysähdyin. Vasta nyt korvani erottivat sanat, joita he kirkuivat nyt jo kuorona:
”Neiti, antakaa minulle
u chini!” (Neiti, antakaa minulle kiniiniä!)
Jaoin heille kaikki kukkarossani olleet pikkurahat ja käskin heitä ostamaan niillä karamelleja. Mutta he eivät välittäneet karamelleista, vaan kärttivät synkkinä ja itsepintaisina yhä vain kiniiniä. Olimme ehtineet jo rotkon pohjalla sijaitsevan Santa Maria de Idris -kirkon kupeelle, ja kun kohotin katseeni, näin vihdoinkin silmieni edessä kaltevaa seinää muistuttavan Materan kaupungin kokonaisuudessaan. Alailmoista käsin se vaikuttaa miltei oikealta kaupungilta. Kaikkien noiden talontapaisten luolien päätyrivit tuntuivat tuijottavan minua oviaukkojensa mustilla silmäkuopilla. Tosiaan: sievä kaupunki, maalauksellinen ja vaikuttava. Ja hieno museokin siellä on, täynnänsä lähitienoilta löytyneitä kreikkalaisia kuviomaljakoita, pikku veistoksia ja antiikin aikuisia rahoja. Museoon pistäytyessäni pikkuiset jäivät odottelemaan ulos auringonpaisteeseen ja elättämään mielessään toiveita, että minä antaisin heille kiniiniä.”

Levi, Carlo 1956. Jumalan selän takana. Porvoo: Werner Söderström Osakeyhtiö. Otteet sivuilta 95-96; 98-101.
(Suomentanut Helka Hiisku)

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...
Share
Comments
8 Responses to “1: Matera”
  1. sirokko kirjoitti:

    Pittoreskia. Mutta huh. Asuuko siellä vieläkin ihmisiä?

  2. arkitehti kirjoitti:

    Asuuhan siellä, kolme neljännestä asumuksista pakkolunastettiin vuodesta 1952 lähtien mutta myöhemmin niitä on kunnostettu ja nykyisellään asukkaita on noin 1800 (vuonna 1952 18 000). Luolissa on nykyään myös hotelleja, jopa luksussellaisia. Minun luolassani on baarikaappi, telkkari, kylpyhuone ja internet :)

  3. Leena kirjoitti:

    Toivottavasti ihmisten elinolot ovat sairauksien suhteen muuttuneet parempaan päin tuon -56-kirjoituksen jälkeen! Kauheaa luettavaa!

  4. Peter Strebel kirjoitti:

    Hei kaikkille! Ensimmäinen kerta kävin Materassa vuonna 1981. Silloin kuvasin dokumentti hylätystä kaupungistä. 2011, eli 30 vuoden jälkeen palasin uudelleen Materan. Olin ”järkytynyt” näkemistä. Siisti ja suurin osin kunnostettu luolakaupunki on muutunut nykyaikaiseksi historiliseksi paikaksi. 90-luvulla Matera pääsi UNESC:on kulttuuriperitö kohdeeksi, se on saanut suuren muutoksen liikelle. Olen 2011 jälkeen joka vousi käyny Materassa ja Basilicata maakunnassa. Olen asunut siellä jopa 3kk vuodessa. Kuvamani dokumentjt tulevat pikkuhilja esille. Juri oli Mikkelin valokuvkeskuksessa näyttely vuodesta 1981. Kevällä ilmestyy Valokuvateos ”Matera 1981-2011”. Viime kesä pidin näyttely Alianossa, mihin Carlo Levi oli pakkosiirrety ennen 2. maailman sota. Alianolla pysyvä näyttely käsittele Alianello kylän tilanne kesällä 2015, 1980 tapahtunen maanjärjestyksen jälkeen. Alianellossa syntynyt ystävä kitjoitti valokuvista runoja. Näyttelystä on painettu myös kirja.
    Suosittelen Matera ja Basilicata maakunta kaikkille matkailioille. Jos tunte jo ennestään Italia, tässä oppiskelu alkaa alusta, niin erilaista täällä on.
    Jos kaipate lisää tietoa autan mielellään.
    Chi vediamo a Matera.

Trackbacks
Check out what others are saying...
  1. […] karkoitetuista on vaivannut mieltäni siitä lähtien kun näin, kommentoin ja varastin valokuvan materalaisen tuttuni – tai pitäisikö sanoa fb-ystäväni? – fb-seinältä. Olette etuoikeutettuja […]

  2. Matera : Arkitehti kirjoitti:

    […] blogihiljaisuutta. Matera on ihme […]



Sano toki jotain!