Niin myötä- kuin vastamäessä

Niin tuli luvattua, mutta vastamäen määrä on silti yllättänyt.

Mikael Niemen mainiossa romaanissa Populäärimusiikkia Vittulajänkältä on kuvaus henkilöstä, muistaakseni päähenkilön parhaan ystävän ankaran lestadiolaisesta isästä, jonka kilvoittelua täynnä olevaa elämää kirjan kertoja, Matti-poika, kuvittelee loputtomaksi ylämäeksi jota tämä ajaa polkupyörällä: mutkan takaa tulee aina uusi ylämäki.

Meidän kilvoittelumme ei ole hengellistä laatua, vaan yksinkertaisesti laskennallinen umpikuja, kun ansion hankkimisesta johtuvat kulut ylittävät ansiot, eikä nk. palkkatyötä ole kuin julkisella sektorilla (suhteilla tai palkatta) tai ”yhteistyössä” jonkun menestyvän insinöörin omasta pussistaan työeläkemaksut maksavana orjana, joustavasti käytettävissä 24/7.

Olisi tietysti harmi paiskata fillari vitikkoon juuri ennen sitä mutkaa, josta alkaa pitkä loiva kohti vehreitä laaksoja.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...
Share
Comments
5 Responses to “Niin myötä- kuin vastamäessä”
  1. Leena kirjoitti:

    Onko ajattelun aika? Voitko löytää ihan muuta, maksettua työtä? Olisiko uudelleenkoulutuksessa vitsiä tai siihen mahdollisuuksia? Syntyikö tuo tilanne yllättäen? Toivottavasti ei koske molempia perheen elättäjiä. Otan osaa.

    Hyvää kesää!

    • arkitehti kirjoitti:

      Onneksi olen apurahalla, mutta pieni paniikki iskee kun koko tienesti hupenee firman pikkuhiljaa syvenevän persneton paikkaamiseen, ja jo pelkkiin pakollisiin työeläkemaksuihin uppoaa yhtä paljon rahaa kuin kodin vuotuisiin laskuihin plus ruokaan. Uudelleenkouluttautumisesta tuskin on apua, koska tilanne on melko sama alalla kuin alalla. Varsinaista hengen hätää ei edes ole, sillä saman elintason pystyisi pitämään pistämällä pillit pussiin, lakkaamalla ruokkimasta kassaa ja valtiota, ja vaikka silittämällä muutaman tunnin päivässä pimeänä jonkun palkansaajan pyykkejä.

      Jollain lailla lohduttavaa, no, lohduttavaa ja lohduttavaa, on nähdä televisiosta että Italiassa on todella paljon todella vihaisia ihmisiä, jotka ovat suuttuneet sekä oikeistolle että vasemmistolle: pieniä ja keskisuuria yrityksiä, käsityöläisiä, vapaita ammatinharjoittajia. Ettei niinku ole vain omasta lahjattomuudesta kiinni.

  2. Pirpana kirjoitti:

    Voin hyvin ymmärtää fiiliksesi.Meillä tai siis miehellä oli vuosia vuosia sitten oma yritys. Sitä sanotaan, että kun perustaa oman yrityksen, pitää varautua siihen, että vuoden ajan ”oma leipä” tulee jostain muualta. Se todellakin pitää paikkansa. Kävi vain niin, että sekin, mikä olisi pitänyt käyttää siihen omaan leipään, meni firman menoihin, siis niihin pakollisiin. Minä olin itseasiassa siihen aikaan muksujen kanssa kotona, ainoana tulonani kotihoidon tuki. Puoli vuotta kitkuteltiin, mutta sitten todettiin, että ei tule mitään, ellei muuteta kokonaan vanhempieni luokse. Olimme siellä näet usein nähty ruokavieras tuon puolen vuoden aikana. Näin jälkeenpäin ajatellen se oli ajoittain aika koomista aikaa, mutta silloin ei paljoa naurattanut, kun mm laskeskeli kaapissa olevan vessapaperin määrää ja toivoi sen riittävän vielä muutaman päivän, kunnes tilille taas kolahtaisi edes jotain:-) Ehkäpä käymme usein lenkillä ja poikkeamme aina kirjaston vessaan:-) Tuona aikana keksin myös mitä mielikuvituksellisempia sapuskayhdistelmiä, kun yritti saada ostokset riittämään mahdollisimman pitkälle.

    Tsemppiä!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!

    • arkitehti kirjoitti:

      Miehellä on firma ollut pystyssä kuusi ja puoli vuotta, mutta koska toimeksiantajat ovat firmoja, toimeksiannot harventuneet ja osa porukasta mennyt jo nurin, niin ihmeesti sitä menee imussa.

      Asunto on onneksi oma, ja eläminen sen verran halpaa että jo yrittämisen lopettaminen kannattaisi. Ja pitää äänestää sitä pormestariehdokasta joka ei ole luvannut teettää asiantuntijahommia vapaaehtoistyönä 😀

Trackbacks
Check out what others are saying...
  1. Ti amo : Arkitehti kirjoitti:

    […] barokkikirkossa lupasimme rakastaa toisiamme niin myötä- kuin kuin vastoinkäymisissä. Vastoinkäymisten määrä on yllättänyt, mutta toisaalta Derek K. Millerin koskettavaa viimeistä postausta […]



Sano toki jotain!