Minä ja Mussolini

Muistan järkyttyneeni, kun ensimmäisen kerran kohtasin Tuppulassa tuttavapiiriin kuuluvan kaikin puolin asiallisen väestönsuojelutehtävissä työskentelevän nuoren miehen, jolla oli Mussolinin rintakuva avaimenperänä. Sulttaani – jonka isoisä oli sentään ollut kovia kokenut ja risiiniöljyä juonut vanhan koulukunnan kommunisti – puolusti kylänmiestään sillä, ettei Tuppula koskaan ollut kärsinyt fasismin kielteisistä puolista. Todennäköisesti kaupunkiin ei koskaan oltaisi saatu edes viemäriä, ellei Mussolini olisi aikanaan asiaa ajanut. Infrastruktuurin rahoittaminen ei ollut ongelma, sillä rahojen loppuessa niitä painettiin lisää.

Kun partisaanit vapauttivat Torinon ja Milanon fasistien vallasta 25.4.1945, muuttui koko Italia yhdessä yössä antifasistiseksi ilman sen syvempää itsetutkiskelua. Ennen tätä vedenjakajaa piti olla fasisti, mikäli halusi edetä urallaan. Sen jälkeen piti olla antifasisti. Piste. Johonkin aatteeseen ihan oikeasti uskoneet katosivat, olivat hiljaa muutaman vuosikymmenen ja sitten ehkä vähin äänin luovuttivat rintakuva-avaimenperän lapsenlapselleen. Muutama heistä perusti enemmän tai vähemmän salonkikelpoisen poliittisen liikkeen.

Yllätyksekseni olen oppinut ettei Italian fasismi alun perin ollut rasistinen aate. Tämä tulee ilmi Emil Ludwigin haastattelusta Talks with Mussolini vuodelta 1932 (1933), jolloin Mussolinin kanta rotujen olemassaoloon oli vielä epäilevä: ”Naturally there is no such as a pure race, not even a Jewish one… Race: it is a sentiment, not a reality: it is 95% sentiment. I don’t believe that it is possible to prove biologically that a race is more or less pure… it is often precisely from happy mixtures that a nation derives strength and beauty… Anti-Semitism does not exist in Italy. The Jews have always behaved well as citizens, and as soldiers they have fought courageously.” Ääni kellossa muuttui uusien poliittisten liittolaisten myötä, ja Italian rotulait astuivat voimaan vuonna 1938. Ilman natsien rotuaatteeseen sekaantumista fasismi olisi jäänyt vain yhdeksi nationalistiseksi ja epädemokraattiseksi poliittiseksi liikkeeksi, joita tuohon aikaan maailmassa oli yllin kyllin. Vajaamielisten ja mielisairaiden pakkosterilointi rotuhygienian nimissä ei ollut vierasta edes 30-luvun Suomessa. Fasistit kielsivät orjuuden Abessiniassa. Italian vapauttaneilla amerikkalaissotilailla ei välttämättä ollut kotimaassaan äänioikeutta, eivätkä he ehkä saaneet istua valkoisille tarkoitetulla bussinpenkillä.

Mussolinin haamukirjoittajana toimineen Giovanni Gentilen kirjoittamassa esseessä La dottrina del fascismo (The Doctrine of Fascism) perustellaan aatteen demokratiakielteisyyttä seuraavasti: ”Democratic regimes may be described as those under which the people are, from time to time, deluded into the belief that they exercise sovereignty, while all the time real sovereignty resides in and is exercised by other and sometimes irresponsible and secret forces”. Uskominen demokratiaan on näinä aikoina vaikeaa, se toimii huonosti, mutta parempaakaan ei olla keksitty.

Fasismi on pääpiirteissään käytännönläheinen ideologia. Siksi uusfasistiset liikkeet vetävät puoleensa yksioikoista väkeä. Näiden kanssa samasta äänestäjäkunnasta kilpailevat poliittiset ryhmittymät ovat myös tahollaan tarjonneet suoraa toimintaa, kuten vartiointipartioita ja univormuja. Kouhottajien puolustukseksi täytyy sanoa, etteivät käytännölle vieraat virkattupipofilosofit ole Italiassa saaneet juuri mitään hyvää aikaiseksi. Kapitalismikriittisyydessään äärivasemmiston ja -oikeiston ohjelmat lähestyvät toisiaan ja ero on lähinnä käytetyssä fontissa.

Vuosien varrella olen oppinut antamaan yhdelle jos toisellekin ystävälle fasistisuuden anteeksi, kohauttamaan olkapäitäni ja toteamaan että hyvä fasisti on toisinaan huonoa toveria parempi. Rasisteja olen valmis lyömään jopa Mussolinilla itsellään, ja myöntämään etten itsekään ole kovin hyvä pasifisti.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...
Share

Comments are closed.