Älkää säätäkö päätänne, häiriö on todellisuudessa

HS 14.2.2013 julkaistussa artikkelissa kerrotaan kolmen ADHD-diagnoosin perheestä. Kommenteissa nostettiin esille ikikysymykset: patologia vai ei? Lääkitystä vai ei? Artikkelin perhe oli saanut lääkityksestä suurta apua, toisaalta ylidiagnoosi kasvattaa lääkeyhtiöiden kassaa. Silmälasejakin on nykyään enemmän kuin ennen, onko siitä haittaa että apuvälineellä saa kaoottisen mielensä järjestykseen?

Ylidiagnosointia voisi selittää nimimerkki JRe – alkuperäinen kommentti: Sinänsä lienee niin, että yhteiskunnan muuttuminen on tehnyt ADHD-ihmisten sopeutumisen entistä hankalammaksi. Heille ei enää ole samalla tavalla niitä ”pakoreittejä”, sellaisia elämänuria, joissa ADHD ei niin paljoa haittaa.

ADHD:sta ja autismikirjosta omilla sivuillaan kirjoittava Jyri Hovila puolustaa erilailla toimivia aivoja: Kaikin puolin terveiden, usein monin tavoin poikkeuksellisen lahjakkaiden ihmisten ”korjaamisen” sijaan on paljon hedelmällisempää ja järkevämpää paneutua uudistamaan yhteiskuntaa ja sen toimintatapoja. ADHD-, asperger- tai autisti-tyyppistä luonteenlaatua vähänkään vahvemmin ilmentävä henkilö ei tule koskaan muuttumaan ”normaaliksi ja velvollisuudentuntoiseksi kansalaiseksi” millään määrällä lääkitystä tai terapiaa niin kauan, kun normaalin ajatellaan tarkoittavan lomakkeensa tunnollisesti täyttävää ja käskytyksen tahdissa robottimaisia kyykkyyn-ylös -liikkeitä tekevää tuotantokoneiston osaa. Yritykset pakottaa hänet sellaiseksi nostavat esiin mielleyhtymiä lähinnä fasismiin. Korjaamista kaipaa vain ja ainoastaan normaalin käsite. 

Itse uskon että laajaspektrisesti hajaantunut mieli joka harhailee asiasta toiseen voi olla myös lahja ja rikkaus, kun pitää yhdistää langanpätkiä epäkonventionaalisella tavalla. Levottoman mielen kanssa täytyy oppia elämään. Ehkä jollakin on tarjolla työkaluja siihen miten tehtävän saa suoritetuksi loppuun saakka ilman että unohtaa mitä lukua oli kertomassa millä, tai että saa aamulla sukat jalkaansa sen sijaan että jää haahuilemaan ympäriinsä sukka kädessä. Jatkuva moniajo ja ajatuksen katkaiseva piippaus tekee tehtävien loppuun saattamisesta vaikeaa, mikäli levottomien aivojen lisäksi ei ole saanut  samassa paketissa hyperfokusoinnin lahjaa, joka on loistava avu sinänsä, vaikka ulkopuolisten mielestä se vaikuttaa vähintään epäkohteliaalta kun huoneeseen astuvaa tai sieltä poistuvaa työtoveria ei tervehditä. Valitettavasti hyperfokusointi fokusoi vain harvoin luokkahuoneessa ääntelevään opettajaan: blää blää blää.

Ymmärtääkseni keskittymis- ja ylivilkkaushäiriön diagnostiikka perustuu käyttäytymisen arviointiin eikä fysiologisella tasolla olla löydetty sitä kohtaa jossa AD(H)D-ihmisellä piuhat menevät ristiin (minua paremmin asiaa tuntevat korjatkoon). Diagnoosi edellyttää vähintään kuutta oiretta keskittymättömyys- tai ylivilkkaus- ja impulsiivisuuskategoriasta. Joidenkin oireiden tulee ilmetä jo ennen seitsemää ikävuotta, ja niiden tulee esiintyä vähintään kahdessa ympäristössä, esimerkiksi sekä kotona että koulussa:

Keskittymättömyys

  • Ei keskity yksityiskohtiin tai tekee tarkkaavaisuusvirheitä läksyissä, töissä tai muissa tehtävissä
  • Ei kykene säilyttämään keskittymiskykyä leikeissä tai tehtävissä
  • Ei tunnu kuuntelevan puhuteltaessa
  • Ei seuraa ohjeita eikä kykene saattamaan loppuun läksyjä, koulutehtäviä tai töitä työpaikalla (mutta ei vastusta ja ymmärtää ohjeet)
  • Tehtävien ja toimien organisointi on usein vaikeaa
  • Ei halua aloittaa tehtäviä, jotka vaativat pitkää keskittymiskykyä
  • Usein hukkaa tehtäviin tarvittuja välineitä (leluja, työkaluja, koulukirjoja)
  • Häiriintyy helposti ulkopuolisista ärsykkeistä
  • Unohtelee usein päivittäisiä tehtäviä
  • Puhuu useasti samoista asioista, vaikka pitäisi vaihtaa usein puheenaihetta.

Ylivilkkaus tai impulsiivisuus
Ylivilkkaus

  • Hypistelee käsiä, koukistelee jalkoja tai pyörii paikallaan
  • Poistuu paikaltaan luokassa tai paikassa, jossa paikallaan pysyminen on odotettua
  • Juoksentelee tai kiipeilee tilanteissa, joissa se ei ole soveliasta (aikuisten tapauksessa levottomuuden tunnetta)
  • Vaikeuksia leikkiä hiljaa
  • On usein ”menossa”, ei pysty olemaan kauan paikallaan.
  • Puhuu paljon

Impulsiivisuus

  • Vastaa kysymykseen ennakkoon
  • Ei jaksa odottaa vuoroaan
  • Keskeyttää tai häiritsee muita (kesken keskustelujen, pelien)

Olin tulostanut listan ilman otsikkoa, ja lapsi löysi sen työpöydältäni. Aikansa sitä tarkkailtuaan hän sanoi äiti, en minä enää poistu paikaltani luokassa. No, se on hyvä. ADHD-diagnooseja saavat eniten loppuvuodesta syntyneet pojat, mikä saattaisi olla merkki siitä että ainakin osa diagnooseista on ylidiagnosointia ja ”oireiden” takana on kypsymättömyys. Ikää myöten ADHD voi kypsyä ADD:ksi, jonka kanssa voi hyvinkin elää. Se jatkuva jalkojen heiluttaminen rassaa kanssaihmisiä enemmän kuin se, että ajatuksen pään saa mennä hakemaan kahvihuoneesta jonne sen oli jättänyt hypätessään asiasta viidenteen.

***

Blogilastun kanssa samannimisessä kirjassa kritikoidaan kaikki yhteiskunnalliset ja yksilölliset ongelmat psykologisoinutta ”psykokulttuuria”. Kiinnostun siitä ainakin pariksi päiväksi, kunnes taas mennä vouhotan seuraavan polemiikin perässä. Onkohan minulla ADD?

 

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...
Share
Comments
6 Responses to “Älkää säätäkö päätänne, häiriö on todellisuudessa”
  1. Vera Vala kirjoitti:

    Mitä se kertoo, etten kyennyt lukemaan koko oirelistaa läpi? 😀 Minulla on onneksi ollut aina myös tuo hyperfokusointi, joka tosiaan auttaa keskittymään vähän liikaakin kiinnostavaan asiaan. Mutta muistan lukeneeni joskus aivotutkimukssta, jonka mukaan adhd ilmenee myös fyiologisella tasolla aivoissa, löysin tällaisen linkin ja oli niitä muitakin, ihan tieteellisiä julkaisujakin, jos jaksaa etsiä http://www.adhd.org.nz/neuro1.html

  2. Vera Vala kirjoitti:

    Ajatus katkesi 😀 Piti sanomani, että todellakin jos niin iso osa ihmisistä kuin arvioidaan kärsii jostain syndroomasta, ehkä kyse ei enää ole epänormaaliudesta, vaan normaaliuden käsitettä olisi tarkistettava.

  3. Sisselsson kirjoitti:

    Luin saman HS:n artikkelin ja ok, ymmärrän, että toisinaan vaikeissa tapauksissa lääkityksestä todella saattaa olla hyötyä. Itse olen samoilla linjoillla siinä, että kiireyhteiskunta on luonut mahdottoman sokkelon ylivilkkaiden ihmisten luovia. Ylivilkkaiden ja ylivilkkaiden, puhuisin maanläheisemmin temperamenttieroista. Hiivattiin tämä neuroottinen kategorisoinnin himo, joka näyttää vaivaavan suurinta osaa aikuisista ja vaikuttavan aina vain suurempaan osaan lapsia. ADHD ja ADD listaukset kuullostavat minusta keskiverto-vesseliltä. Toki enemmin pojalta kuin tytöltä. Ja mitä me kouliintuneet aikuiset olemme muuta kuin lapsia, jotka olemme unohtaneet kuinka leikitään..

    • arkitehti kirjoitti:

      Luulen että tuo kategorisointi liittyy siihen psykokulttuuriin, ja erilaisilla oireyhtymillä heitellään juurikin kahvipöytäkeskustelussa. Mikä ei tarkoita sitä etteivätkö yksilöiden väliset erot joskus olisi niin suuria että joskus on syytä puhua patologiasta.

      Olen kyllä läheltä seurannut sitä miten sinällään lahjakkaan ihmisen sepänopinnot tyssäävät kielioppiin, koska yksi ruuvi on ollut kireällä ja toinen vastavuoroisesti löysällä. Ja että itselääkintä on vienyt pitkässä juoksussa Honkanummelle.

  4. Sari kirjoitti:

    ADHD diagnoosi voi auttaa, olen lähipiirissä huomannut. Opettajat sanoo, että lapsilla on nykyisin erittäin huono keskittymiskyky noin ylipäänsä; yleensä se korreloi televisionkatsomisen ja videopelien käytön kanssa.

    Italialainen opetustyyli tosin vaatii aikalailla perinteistä hiljaa istumista, en tiedä olisinko itsekään jaksanut noit pitkiä penkkisulkeisia.

    • arkitehti kirjoitti:

      Mitä käytännön apua siitä diagnoosista (Italiassa) on, saisiko vapautuksen kolmen erivärisen kuulakärkikynän käytöstä matematiikantunnilla vai pääsisikö peräti välitunnille juoksentelemaan? 😛 Ehkä on kuitenkin eri asia se, että on tylsää ja kaipaa aistiärsykkeitä jatkuvalla syötöllä (normividiootti) tai se että on aivan eksyksissä oman päänsä sisällä (AD, joka on onneksi myös ammattinimike). Luokkahuone-elämään se voi käytännössä vaikuttaa ihan samalla tavalla. Ja todellisuuden säätämiseen olisi totisesti marginaalia.

      Kun nyt ihan omia kouluvuosiani muistelen, niin täytyy tunnustaa että läsnäoloni luokkahuoneessa on monesti rajoittunut fyysiseen läsnäoloon.

Sano toki jotain!