Korppi sylissä

gustave-dore-writer-edgar-allan-poe-book-the-raven

Suomen blogosfääriä ja lapsensa sosiaalisen median takia laiminlyöviä mielensäpahoittajafemakkoja on kuohuttanut tuore äitien paheksuntakampanja, jossa puhelimen näpräämistä verrataan väkivaltaan.

Ei ole niitä lasten höpinöitä ennenkään kuunneltu 24/7. Töitä ovat tehneet, ja töiden päälle kiireessä ja väsyneenä hoitaneet ruuat ja pyykit ja siivouksen. Ja jos videolla puhelinta näpräisi kotityöpäivän ottanut sankari-isä, niin ei näkyisi korppia mailla eikä halmeilla. Työpostiinsa se varmaan vastaa.

Vitutus

Minua vituttaa, mutta en ole masentunut, en vain vitutukseltani kykene osallistumaan – paitsi ehkä vittuilemalla – pieniin iloihinne, juhlakolttuihinne, lastenne kiihkeästi odottamiin joululahjoihin, uusiin kodinkoneisiinne, pieniin syyllisyydensekaisiin mielihyviinne, unelmiinne, lomamatkoihinne, aforismeihin jotka kertovat että hyvin menee niin kauan kun ei ole kuollut, eikä raha tee onnelliseksi. Minulla on työkriisi, joka johtuu siitä ettei duunia ole, tai ainakaan sellaista duunia mistä maksettaisiin. Lähes kaikki, joilla on jo duuni, ovat sitä mieltä että kyllä sitä duunia saa kun vaan kovasti yrittää. He kehuvat kuinka paljon töitä tekevät, unohtavat kouluruokailun ja lapsilisät, ja jättävät mainitsematta sen että syövät anoppilassa, että kotona on aupair, nanny ja siivooja, että he omistavat liikehuoneiston keskeisellä kadulla ja saavat siitä tuloja niin ettei duunia oikeastaan tarvitse tehdä kuin harrastukseksi, merkiksi emansipaatiosta ja tekosyyksi siivoojan palkkaamiseen, ja sen että miehensä saa lisäksi palkan pankista ja eläkkeen siltä ajalta kun on ollut Guardia di Finanzassa. Ja katsokaa junan ikkunasta oikealle ja vasemmalle, kyllä tuolla olisi risusavottaa niille jotka vain viitsivät tehdä.

Olen omassa duunissani aika hyvä, ja nopea oppimaan myös uutta. Välillä unohdan sen, mutta sitten siitä ohikiitävän gloorian hetkinä muistutetaan. Olen hyvä jossakin sellaisessa josta ei olla valmiita maksamaan, eikä se siitä huolimatta tarkoita että minusta tulisi edes keskitason tiskaria. Älkää ymmärtäkö väärin, en halveksu tiskaajia. Olen tehnyt sitäkin hommaa. Jakanut mainoksia, pessyt vessoja, siivonnut rakennustyömaasta leikkaussaliin. Sen lisäksi olen käynyt yhdeksän vuotta peruskoulua, kolme vuotta lukiota, seitsemän vuotta korkeakoulua, suorittanut lisensiaatin, kirjoittanut väitöskirjan. Saan päivittäin paskaa niskaan ihmisiltä jotka istuvat tärkeänä ja koppavana tiskin takana, ilmastointilaitteen nupit kaakossa, kirjoittavat koneella yksisormitekniikalla, eivät osaa kopioida nimeä painetusta dokumentista eivätkä erota näppäimistöllä nollaa isosta O:sta. Sain aikanani kunnallispolitiikassa kehuja opettajattarelta, paikallisen älykkösuvun vesalta, silloin jo virassa mutta vielä tutkintoa vailla olevalta. Hän kehui kuinka hyvin osaan kirjoittaa koneella. Olen tuolla tunnustuksella porskuttanut eteenpäin jo viisitoista vuotta. Harmi, ettei siitä ole ollut hyötyä jäsenkirjan perusteella jaetuissa nimityksissä. Kuinka olisikaan? Kymmenen vuotta olen sitten tasapainotellut oman toimiston johdossa, ja kironnut uusia pääni menoksi suunniteltuja pakollisia vakuutuksia ja maksuja. Kiinnostavia töitä on tarjoutunut, ei toki joka vuodeksi, eikä aina yli kulujen.

Jostain käsittämättömästä syystä esimerkiksi oman kuntamme kaupunkisuunnittelua hoidetaan niin, että ammattiaan harjoittamaton asianajaja arpoo paikan, johon liikenteenrajoitustolppa asennetaan, ja kaupunkipoliisin dirika käy puhtaan empirismin nimissä vaihtamassa katujen ajosuuntia. Tilanne muistuttaa Alkon tarjouskilpailua. Liköörifirman omistanut tuttu olisi halunnut tarjota monopolille pähkinälikööriä, mutta sitä ei voinut tarjota, koska tarjouskilpailussa ei etsitty pähkinälikööriä, eikä kukaan oikeastaan edes tiennyt tarvitsevansa sitä. Sama pätee kaupunkisuunnitteluun. Ja koska kaikki tietävät että julkinen sektori on pelkkä suojatyöpaikka, on populistisen politiikan ohjelmassa se, ettei ketään enää palkata sen jälkeen kun entisistä päästään eroon. Mitä niitä suunnittelemaan. Heitetään miljoonia menemään sitä mukaa kun sopiva kuoppa ilmestyy, ja sitä myötä kun rahoitusta saadaan.

Silloin kun en kadehdi kuolleita kylänraitin itkumuuriin liisteröidyissä kuolinilmoituksissa, haaveilen pakkaavani kimpsuni, ja lähteväni työnhakuun, sillä uskon minulla olevan enemmän resilienssiä (ja kielitaitoa) kuin puolisollani. En halua raahata perhettä perässäni, ainakaan ennen kuin he sitä itse pyytävät. Olen lähdössä tienaamaan rahaa, en iskunvaimentimeksi muiden sopeutumis- ja kielikriiseihin. En halua viedä puolisoani tilanteeseen jossa häneltä otetaan pois kaikki se, jossa hän on hyvä. Vaikkei siitä kaikesta täälläkään olla valmiita maksamaan.

Kaikista pahimmalta tässä vitutuksessa tuntuu se, ettei minulla näemmä ole oikeutta ostaa leipää lapsilleni, toisin kuin esimerkiksi koulun eteisvahtimestarilla, joka tekee tärkeää työtä annostellessaan koululaisten vessapaperin neljän liuskan annospaloihin. Ja se, että joudun jättämään perheeni ja lapseni, koska tilanne ei tule muuttumaan. Minun osani ei ole. Minulle ei kuulu. Minä en ole kukaan. En usko että tämä menee ohi psyykenlääkkeillä, eikä minulla ole juuri nyt rahaa edes kallonkutistajalla hyppäämiseen.

Autistinen kansakunta

Jari Tervo on saanut paljon palautetta epäiltyään, että suomalaiset ovat autistisempia kuin muut kansakunnat, ja että se selittäisi myös suomalaisten rasismia. Sama ajatus oli tullut vastaan jo jokunen aika sitten kun kaverin seinällä joku kommentoi nähneensä eräässä Suomi ensin -miekkarissa ”koko autismin kirjon”, ja mikäettei, voihan jonkun erityiskiinnostuksenkohde olla maahanmuuton vastustaminen. Kuten myös maahanmuuton vastustamisen vastustaminen, Pokémonit, Minecraft tai vaikka joukkoliikenteen reittikartat. Jokaiselle jotakin. Asia jäi vaivaamaan minua niin paljon, että jouduin tulemaan ulos vuosia kestäneestä blogihiljaisuudesta. Tervo itse ei varmaankaan tarkoittanut pahaa, mutta.

Mielestäni Tervo ei ihan täysin ymmärrä rasismia – sen enempää kuin autismia. Joka maassa on rasismia, joka ilmenee kunkin maan kulttuurin mukaisesti, reippaan ekstroverttina ulkomaalaisten pieksemisenä, impivaaralaisena möllöttämisenä tai silkkihanskoin piireistä pois sulkemisena. Joka maassa on myös autismia, taatusti paikallisella twistillä. Katsekontakti ja nonversation, joiden puuttumista pidetään mediassa esitettävän stereotyyppisen autismikäsityksen tunnuksina, eivät ole edes neurotyypillisen suomalaisen vahvuusalueella. Toisaalta jos suomalainen ei puhu, se tarkoittaa usein sitä että rivien välissä olevaa infoa on sitten sitäkin enemmän. Se ei taas ole mitenkään itsestäänselvästi aukeavaa oikeasti autismispektrillä olevalle, edes suomalaiselle.

Autismi on päässyt kyökkipsykologiseen ja -neurologiseen kielenkäyttöön narsististen exien, niiden muiden äitien ADHD-kakaroiden ja nettisivujen psykopaattitestien lailla. Median stereotyyppinen autisti on, no, vähän suomalainen tyyppi joka ei puhu eikä pussaa, yleensä mies ja nörtti. Täysin päinvastaisen kuvan antaa Paula Tilli kirjassaan Toisin: Minun Asperger-elämäni. Tillin autismi on ulospäinsuuntautunutta ja sosiaalisesti naiivia, ja hän itse kertoo kirjassa tunteneensa aina että olisi syntynyt väärään maahan.

Maailman autistisimmasta kansakunnasta huolimatta.

10

Blogin pitäisi, tai olisi pitänyt juhlia kymmenvuotista taivaltaan. Ei tässä paljoa juhlittavaa ole. Kuittaan, ja ilmoitan olevani hengissä. Ehkä jonakin päivänä vielä haukun lämpimikseni Immosen.

Lapsista voisi kirjoittaa kaikenlaista, mutta alkavat joutavat olemaan niin isoja etten viitsi heidän asioitaan täällä julkisesti repostella. Saavat tehdä sen itse tahollaan.

Äitikortti

Luin viimeinkin Anu Silfverbergin Äitikortin, kun kirjaston varausjono (ja keskustelu kirjasta) oli hiipunut ja niteitä riitti hyllyyn asti. Seuraavana aamuna luen Hesarista naistentautien erikoislääkäri Hannu Vierolan mielipidekirjoituksen siitä että lääketieteellisesti ajateltuna vauvan syntymä kannattaisi ajoittaa syyskuuhuun. Youtube mainostaa ovulaatiotestejä. Päätän skipata tämän kierroksen, täsmäraskaudella tai ilman. Olen ilahduttavasti etääntynyt aiheesta. Olen myös huomannut että aika monet ihan tavalliset ihmiset ovat jonkun äitejä, ja siitä on ollut enemmän tai vähemmän haittaa työelämässä, maasta ja ammatista riippuen.

Joistakin asioista olen samaa mieltä kirjoittajan kanssa, joistakin en. Kannoin mielummin jykevää puolivuotiasta mukanani Pompeijin kaivauksilla ja Circumvesuvianan paikallisjunassa kuin että olisin alkanut taistella rintapumppujen ja tuttipullojen kanssa. Suosittelen lämpimästi imetyspaitojen ostamista, uloslähtemistä ja oman ajan ottamista. Kehottaisin välttämään Vauva.fi:tä ja useimpia muita anonillityspalstoja joissa lifestyle-kuppikuntien taistelu eskaloituu. Kannatan alle kolmevuotiaiden kotihoitoa, mieluiten vanhempien kesken jaettuna ja vaikka sitten kepillä ja porkkanalla. Kyllä niitä töitä kerkiää tehdä myöhemminkin, eläkeiän noustessa vaikka maailman tappiin saakka.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...