Kategoria: siirtolaiskirjeitä

Krusifiksista edelleen

Miksi kaksi? – Kaksi ryöväriä kuvaavat paremmin tätä maata. Hesarin lukijoiden reaktiot EU:n ihmisoikeustuomioistuimen päätökseen krusifiksista italialaisessa luokkahuoneessa yllättivät minut hieman. Krusifiksi ei taatusti ole pahin ongelmista, mutta minun on helppo ymmärtää Soile Launin itsepäisyyttä. Itsepäisyyteen lienee antanut ponnetta suomalainen sinisilmäinen vakuuttuneisuus siitä, että jos maa on allekirjoittanut joitakin kansainvälisiä sopimuksia, sen tulisi myös noudattaa niitä. Wikipedian mukaan Italian suurin uskontokunta on katolisuus, johon kuului 87,8 % väestöstä vuonna 2006 (kuitenkin vain 36,8 % ilmoitti harjoittavansa uskontoa).

Uusi maa ikkunani takana

[…] Olin sovussa muukalaisuuteni kanssa. En lopullisesti, mutta hetkellisesti. Ja se johtui poikani syntymästä. Kolmen vuoden kuluttua kävi samoin, kun tyttäreni syntyi. Muukalaisuuden tunne hälveni. Minä sain juuret. Yleensähän vanhemmat antavat lapsilleen juuret. Minun tapauksessani kävi päinvastoin: lapseni antoivat minulle juuret. Ei mikään kevyt taakka pienille ihmisille. Huomaan vieläkin, kuinka he pelkäävät tuottavansa minulle pettymyksen. Se ei ole tehnyt heidän elämästään ainakaan helpompaa. Theodor Kallifatides: Uusi maa ikkunani takana

Paluumuuttaja

Talvi-iltoina, keiton kiehuessa ledellä, hän kaipasi muinaisen kirjakauppansa toimistoloukon hellettä, auringon huminaa pölyisissä mantelipuissa aivan yhtä kiihkeästi kuin oli Macondossa kaivannut liedellä kiehuvaa talvikeittoa, kahvinkaupustelijan huutoja ja kevään katoavia leivosia. Peilikuvina toisiaan heijastavien kahden koti-ikävänsä villitsemänä hän kadotti kosketuksensa hienosyiseen epätodellisuuteensa ja kehotti lopulta ystäviään poistumaan Macondosta, unohtamaan kaiken minkä hän oli heille opettanut elämästä ja ihmissydämestä, pyyhkimään perseensä Horatiuksella ja muistamaan, missä he sitten olivatkin, että menneisyys on valhetta, että muistilla ei ole pakotietä,

Kirje Ruotsista

  […] ja tarhan seimessä nään yksivuotiaan sen äidin sinisilmän, isän tummapään hän katsoo maailmaansa monenkirjavaan ei pelkää eikä tunne ikävää ja venttaan Mustafaa T-bana jarruttaa on yö taas aikaa aavistella tulevaa hän kertoo Turkistaan minä Kalliosta mä Suomesta, hän Mustan Meren kuutamosta (musikaalista Kallion Kimallus: esittäjä Eija Ahvo, sävel Jukka Linkola, sanat Ilpo Tiihonen)

Arvottomat

Emme ehkä osaa ottaa kehuja vastaan, mutta palkankorotuksen kuitenkin: olemme oppineet mittaamaan omaa, tai ainakin suoritustemme arvoa rahassa. Kehuista viis, nunnan nännit, paavin pallit, johtokunnan kiitos ilman palkankorotusta, niin kauan kuin leivästä jää reikä leipojan käteen jääköön rakkaudesta puhuminen pastoreiden houreeksi. Yksi vaikeimmista läksyistä uudessa kotimaassa oli kaiken siihenastisen osaamisen muuttuminen arvottomaksi pääomaksi, ja tyhjän päälle putoamista seurannut vuosien pohdiskelu siitä onko itselläni minkäänlaista arvoa; työpanokseni sentään kelpasi joillekin, mutta harvoin se oli niin arvokas

Top