Posts tagged with: autoton keskusta

Agitaattori

Tuppulan vanhankaupungin propagandatoimisto on harjoittanut taas agitaatiota, jolla yleiskielessä tarkoitetaan voimakasta yritystä vaikuttaa muihin ihmisiin asian puolesta. Olen iloisen yllättynyt siitä, että reilun vuoden kestänyt blogikirjoittelu, paikallisten verkkojulkaisujen kommentointi ja jonninjoutava naamakirjassa roikkuminen ovat kypsyttäneet yleistä, no, Tuppulan intelligentsian asennetta vanhankaupungin autoliikenteen rajoittamista kohtaan paljon enemmän kuin mitä olen konsanaan saanut aikaan vuosia kestäneellä puoluetoimistolla istumisella. Totta puhuen puolueessa ei varmaan ikunaan olla sivuttu mitään käytännönläheistä paikallista kysymystä, ja Italian vihreillä ovat aiheet vielä kauempana

Pikkuautoilua

Maailmanlaajuinen autoton päivä livahti ohi huomaamattani, tai kai siitä kerrottiin telkkarissa, oma vika kun en katsonut. En kyllä muistaakseni autoillutkaan. Tuppulalaisilla on kumman kiihkeä suhde pikkuautoiluun. Helsingissä asuin reilun puolen kilometrin päässä metroasemasta, enkä ajatellutkaan että tarvitsisin ihan välttämättä henkilöautoa. Tuppulassa puolen kilometrin kävelymatka on jo ajatuksena mahdottomuus, ja voi sitä lukuvuoden alkua, kun joka ikisen vanhemman täytyy lapsia saattaessa ja hakiessa päästä pysäköimään niin lähelle koulurakennusta että autonpersus ylittää kynnyksen. Liikenneruuhkadokkarissa pikkuautoille suunnitelluista kaupungeista

Reppu

Tänä aamuna, välilevytyrän tai vastaavan diagnosoimattoman vaivan villitsemänä, poikkesin koulutieltä postitoimistoon ja koiruuttani punnitutin Italiattaren repun: 5880 g parikymmentäkiloisen lapsen hartioilla, tai siis tässä tapauksessa äidin. Repussa on koulukirjoja, joita ei opetuksessa juuri käytetä; niiden lisäksi jokaiseen oppiaineeseen on A4- kokoinen vihko, ja vihkotyöskentelystä suuren osan muodostaa valokopioiden liimaaminen vihkoon (kirjapainomatematiikan mukaan alkuperäisen vihon painoon lisättävä liimattujen sivujen ja liiman paino). Koulurepun kokonaispainoon on laskettava myös agenda, penaali, vesipullo, eväät ja pöytäliina eväiden syömistä varten.

Kopiolähetin tunnustuksia

Teinit nauravat minulle, kun ajan fillarilla kopiolaitokselle. Mainittakoon nyt alkuun, etten välitä asiasta pätkääkään, mutta siitä huolimatta nauru herättää uteliaisuuteni. Mikä on niin huvittavaa? Kypärä? Se, että nelikymppinen nainen ajaa fillarilla? Se, että nelikymppinen nainen ajaa maastopyörällä? Se, että nelikymppinen ajaa fillarilla prässihousut jalassa, eikä esimerkiksi sonnustutuneena neonfuksiaan kokovartalokondomiin, joka tosin taitaa olla miesten juttu. Ja minkälaiseksi nämä teinit kuvittelevat itsensä nelikymppisenä, paitsi että helvetin vanhoiksi?

Koulutie

Kun saavuin Firenzeen opiskelemaan vuonna 1996, olin yllättynyt siitä että isäntäperheen äiti kyyditsi autolla kouluun perheen lapset, 12- ja 14-vuotiaat. Sitten melkein totuin siihen. Asiat nyt vain ovat tällä tolalla. Kadulla on liian vaarallista. Kehityspsykologit ovat huolissaan ensimmäisistä sukupolvista, joilta puuttuu pikku hiljaa omaksuttu kokemus riskinotosta, joilta puuttuu autonomia, joita äiti-taksi kärrää koulusta kotiin, kotoa harrastuksiin, harrastuksista kotiin. Sitten näille tynnyrissä kasvaneille ostetaan 14-vuotiaana mopo, vaikka he eivät ole viettäneet liikenteessä päivääkään jalankulkijana, päivääkään pyöräilijänä.

lakaisinlakaisinkone

Kuvassa tuppulalainen lakaisinlakaisinkone. Eilissäiltana olin ”tyttöjen kanssa yhdellä”, mikä on harvinaista herkkua. Suussa negronin jälkimaku. Aamulla löydän työmiehet poraamassa reikiä katukiveykseen: laittavat uusia liikennemerkkejä spontaanin aivopierun mukaisen liikennesuunnitelman mukaan. Asiaa ei olla vielä käsitelty kunnanvaltuustossa, ja vielä toissapäivänä varapormestari oli kieltänyt minkäänlaisten uusien järjestelyjen tekemisen ennen aiheen käsittelyä. Nyt ne varmaan itkevät siellä valtuustossa että pakkohan se katu on liikenteelle avata, kun on jo laitettu liikennemerkitkin. Viikon lintu on…

ZTL*

Tuppulan sydämessä, piazzan ja katedraalin välissä, on kolmenkymmenen metrin mittainen kävelykatu. Vuonna 1991 muutamien rakennusten perustusten sortuminen via Duomolla jakoi vanhankaupungin kahtia lähes kymmeneksi vuodeksi. Luhistuminen oli tapahtunut vähin äänin yöllä; vessaan matkalla ollut lapsi oli herättänyt äitinsä kysyäkseen miksi olohuoneessa oli rappunen. Koko katu evakuoitiin samana yönä ja seuraavan vuosikymmenen ajan etsittiin maksumiehiä, myös rakennustelineille jotka seisoivat koko sen ajan tien tukkeena. Syylliseksi saatiin puhelinlaitos ja sen huolimattomasti hoitamat kaivuutyöt, avokaivantoon satanut vesi sekä

Autenttista Italiaa

Strada Provinciale 367, harmaa taivas matalalla, siellä täällä tienpenkan nurmea laiduntavia lammaslaumoja, aukikynnetyt pellot, tuulenpuuskien tuivertamat oliivipuun taivasta vaaaleamman harmaat tupsulatvat. Jo aamusta suuntaan Italian autenttisten kylien yhdistyksen tilaisuuteen. Kalòs ìrtate, toivottaa tienvarsikyltti tervetulleeksi. Olen saapunut Salenton kreikkalaisalueelle, Grecia salentinaan. Tie on suora ja ajan reipasta vauhtia, vain muutama satunnainen audimies sujahtaa ohi kohti tummaa taivaanrantaa. Vanhankaupungin kunnostamiseksi ja elämänlaadun kohentamiseksi tarvitaan yhteisö, visio ja rohkeutta tehdä päätöksiä, jopa erehtyä. Minä luulen että Salenton kreikkalaiskylät

Päivän audimies

Tilanne: kuorma-auto saapuu työmaalle kiellettyyn ajosuuntaan ajaen, koska ei muutakaan kautta pääse. Kolmevitonen (onnittelut nopeasta urakehityksestä!) mies saksalaisen laatuauton ratissa joutuu peruuttamaan neljä ja puoli metriä, ja pysähtymään kolmeksikymmeneksi sekunniksi. Tie vapautuu, mies painaa monon konehuoneeseen ja ampaisee kadulle jonka leveys on korkeintaan neljä metriä, jossa ei ole jalkakäytäviä, johon liittyvät kapeat sivukujat kymmenen metrin välein, joka päättyy risteykseen sadanviidenkymmenen metrin päässä. Auton moottorin teho pitäisi jyvittää sen mukaan mitkä pisteet asennetestistä saa. Jotkut eivät

Top